Tarina

Eräs metsästäjä oli hartaasti odottanut, että saa sonnustautua erävehkeisiin ja lähteä sinne, minne metsäkansalaisen sielu kutsui.

Syksyinen aamu valkeni sellaisena kuten aina: tuuli piiskasi naamalle vuorotellen räntää ja jäätihkua.

Metsässä oli oltu vasta tunti, mutta takajakkara tuntui jo epäilyttävän kostealta. Eränkävijä aprikoi, oliko kyseessä patikoinnin tiivistämä pershiki – vai oliko kenties housujen kangas pettänyt lupauksensa vedenpitävyydestä? Kumpikaan mielikuva ei ilahduttanut.

Kun ensimmäiset vilunväristykset ravisuttivat selkää, piti hakea suojaa kuusen katveesta. Siinä peruutellessa Valmetin piippu huitaisi oksaa, jonka kätköistä hartioille vapautui kaksi litraa sohjoista vettä. Ilo päätä peittävästä hupusta kesti sekunnin. Sitten takkikin petti lupauksensa ja päästi hyisen veden lirumaan pitkin niskaa. Hampaat löivät loukkua niin, että passihiljaisuus uhkasi vaarantua.

Kaikkea elollista hampaiden kalina ei onnistunut pelottamaan: metsän reunaan ilmestyi repolainen, ilmeisesti aamu-uniltaan. Kettu haukotteli, maiskutteli ja venytteli, ravisteli turkkiin kertynyttä räntää pois. Sitten ryhtyi tyytyväisen lämpöisen oloisena myyräjahtiin.

Passissa värjöttelijää hymyilytti palelusta huolimatta. Nyt ei oltu kettumetsällä. Repolainen saisi jatkaa touhujaan rauhassa. Samalla asiallahan tässä oltiin, kaksi metsästäjää – erottavana tekijänä vain se, että toisella oli asussaan mukava olo. Eivät kalisseet ketulla hampaat.

....

Illanmyhkeessä, takan ääressä, koko päivän kertynyt vilu viimein purkautui, lihakset rentoutuivat ja ajatukset harhailivat.

Eränkävijän mieli palasi kettuun. Jossakin vaiheessa palelulle oli itse ollut pakko antaa periksi ja lähteä kotiin. Repolainen oli jäänyt jatkamaan metsästystä. Tietysti. Saalistakin näytti saavan niin paljon, että jouti sillä jopa leikkimään, mokoma.

Mistä sitä itse löytäisi puvun, jonka kanssa voisi vaikka asua suomalaisessa metsässä, kuten kettu? Lisäksi saisi mielellään olla sellainen joka ei suhise, jossa on oikeanlaiset kuvioinnit ja muita ominaisuuksia. Oikein hyvästä ja kestävästä kehtaisi maksaakin vähän enemmän.

Tuumasta toimeen ja hakukone laulamaan!

Vaan eipä löytynyt Juuri Sitä Oikeaa asua. Ei Suomesta, ei Ameriikan ihmemaasta, ei mistään. Kaikenlaista hienoa, kaunista ja komeaa tuli kyllä vastaan, mutta ei sellaista, jolla oltaisiin saatu ruksattua toivelistan jokainen kohta.

Huokaus.

....

Aamuyöhön mennessä ajatus alkoi selkeytyä: jos mieli tällaisen puvun saada, se pitäisi suunnitella itse, teettää mieleisekseen. Täytyisi vain pyytää joku avuksi kaavojen tekoon, hankkia parhaat materiaalit ja värvätä ompelija.

Puvun nimeksi saisi tulla ketun kunniaksi Repo.

Sellaista ei muuten sitten olisi kenelläkään muulla, tuumi metsästäjä tyytyväisenä.

Vähänpä tuo tiesi.

Ketuttaako sinuakin?